Sama nimi, täysin eri peli: Resistance Fall of Man vs Resistance 2

Pelasin putkeen PlayStation 3:n julkaisuvalikoiman Resistance: Fall of Manin ja juuri julkaistun Resistance 2:n. Eroa peleillä on kuin yöllä ja päivällä - mielenkiintoista miten pienet design-valinnat muokkaavat kokemusta.

Ensimmäinen Resistance sijoittuu Englantiin 1950-luvun vaihtoehtohistoriassa, jossa natsien ja Stalinin sijaan sotaa on käyty Tunguskaan pudonneiden avaruusolentojen, chimeroiden kanssa. Pelin yleissävy on synkkä: harmaanruskeita käytäviä, ihmiskunnan viimeisiä päiviä ja kertojaääni, joka selostaa chimeravirukselle immuunin amerikkalaissankarin epätoivoista taistelua.

Resistance 1 ja harmaata

Toinen osa eli Resistance 2 on kaikkea muuta kuin synkkä: 1950-luvun kaliforniassa värimaailma on räikeä, sankari sotii nyt muiden supersotilaskoehenkilöiden rinnalla ja epätietoisuus vihollisten olemuksesta on vaihtunut B-luokan scifihöpinään. Jokainen taistelu on elämää suurempi ja sähikäistä on ilmassa enemmän kuin yhdessäkään aiemmassa pelaamassani 3d-räiskinnässä.

Resistance 2 ja Technicolor-maailma

Ulkoasun ja tyylin lisäksi muuttuu paljon muutakin. Ensimmäisenä iskee pelin tempon vaihdos: ykkösosassa jokainen vihollinen on kuolettava uhka, kakkosessa painetaan chimera-armeijoista läpi pyssyt laulaen. Yllätyin nyt Resistance: Fall of Manin “taktisuudesta” kun sitä vertaa kakkosen “run and gun”-meininkiin.

Parhaiten pelin tempoeron huomaa kuitenkin chimera-zombeista, jotka ykkösosassa löntystävät hitaasti kohti pelaajaa, mutta kakkosessa ryntäävät kuin 28 päivää myöhemmin -elokuvan tai Left 4 Deadin zombit. Nyt pelko syntyy äkkisäikähdyksistä ja juoksevista raivopäistä.

Kolme design-ratkaisua vaikuttavat kuitenkin selkeästi tempoon. Lisää linkin jälkeen.

1. Aseiden määrä ja ammuksien pimittäminen

Ykkösosassa pelaaja on koko ajan altavastaaja, vaikka sankari saakin kantaa kahdeksan aseen varastoa mukanaan koko ajan. Pyssyjen sijaan ammuksien kantaminen on vaikeaa: jokaisen tykkiin saa mukaan vain pari lipasta.

Kakkososassa on lähdetty Haloista tutuksi tulleeseen “kaksi asetta kerrallaan”-ajatteluun, mutta sen vastapainona pelaajaa ohjataan koko ajan kädestä pitäen asevalintoihin: jos käytävällä lojuu haulikko, se kannattaa poimia, koska kohta vastaan tulee lähietäisyydelle ryntääviä zombeja. Tarkkuuskiväärit odottavat sopivasti kohdissa, joissa vihollisia pitää ampua etäältä.

Toki ykkösosassa on hitunen samaa ammustenjakopolitiikassa, mutta silti pelaaja joutuu miettimään työkalunsa ja taktiikkansa, ja tuntuu siltä että parempia aseita ei koskaan raaski käyttää vaan taisteluihin menee vaikeamman kautta.

2. Latautuva terveyspalkki

Ykkösosassa pelaaja joutuu vielä keräilemään terveyspaketteja, koska elämämittari on pilkottu neljään osaan. Energiat latautuvat takaisin vain yhden täyden neljänneksen verran eli jos viholliset tekevät enemmän vahinkoa, tarvitaan ensiapua nostamaan terveys seuraavaan neljännekseen.

Resistance 2 on päätynyt Call of Duty 4:stä tuttuun systeemiin, jossa osumat saavat pelaajan näytön punaiseksi - se on merkki siitä, että on päästävä suojaan. Suojassa vaara menee ohi ja pelaaja on taas täysin taistelukuntoinen.

Tästä seuraa, että pelaajan ei tarvitse varoa osumia aivan yhtä paljon, vaan taisteluissa on varaa rynniä ja ottaa vaikka vähän turpaan, kunhan henki ei lähde. Resistance Fall of Manissa on toki tylsää talsia takaisinpäin hakemaan terveyspaketteja, mutta juuri se saa välttämään turhaa riskinottoa.

3. Tallennuspisteiden sijoittelu

Ykkösosassa tallennuspisteelle selviäminen on riemunhetki, sillä niitä on ripoteltu kenttiin erittäin säästeliäästi. Kakkosessa mennään käytännössä yksi taistelu/muu skriptattu pätkä kerrallaan, eikä pisteeltä toiselle ole koskaan kovinkaan pitkä matka.

Jälleen en sano kumpi on oikea valinta. Toisaalta on todella turhauttavaa joutua pelaamaan uudestaan vartin mittainen vaikea osuus, toisaalta lähellä oleva checkpoint antaa aina itseluottamusta rynnäköidä seuraavaan taisteluun vähän takki auki. Rytmitys muuttuu, kun pelaaja punnitsee riskiä eri tavalla.

Sinänsä kumpikaan Resistance ei ole mielestäni klassikko, mutta molemmat ovat omalla tavallaan viihdyttäviä rymistelyitä. Ykkösosassa taktikointi on ajoittain mielenkiintoista, kun taas kakkosessa on pöljää Hollywood-actionin hurmosta, kun vastassa on pilvenpiirtäjän kokoisia skriptattuja örkkejä. Taistelu käydään paljon kapeampaa skriptiränniä pitkin.

Moninpelinä Resistance 2 on ekojen testien mukaan erittäin viihdyttävä. 60 pelaajan matsissa on aikamoista kaaosta, mutta kirjoitan siitä lisää mikäli innostun nettipeleistä enemmän.

Ykkösosaan nyt tarttuville huomiona, että saadaksesi DualShock 3 -tärinätuen on aloitettava kirjautumalla multiplayer-valikon kautta; peli ei automaattisesti osaa etsiä korjaustiedostoa.

Kakkososan pelaajille huomiona, että kannattaa kuunnella pelimaailmasta löytyviä radioita. Americanan keskellä “Radio USA, Philadelphian” reportteri Henry Stillman tarinoi yksin hävityksen keskeltä. Viskinhuuruiseksi nostalgiaksi ja katumukseksi hiipuva tarina on kuin kylmän sodan fantasiasta ydinsodan jälkeinen, yksinäinen radioääni.

No related posts.